04 joulukuuta 2016

Maamme



Ensimmäistä kertaa elämässäni mietin Suomen kansallislaulun sisältöä. Huomaan, että se vie ajatukset lapsuuteen ja isovanhempien luokse. Sota-ajan tarinat ja kansallismaisemat. Pekka Puupää -elokuvat ja kesäinen saunapolku. Ja tietysti joulurauhan julistus ja Mika Häkkisen voitot.

Oi maamme, Suomi, synnyinmaa,
soi, sana kultainen!

Ei laaksoa, ei kukkulaa,
ei vettä, rantaa rakkaampaa
kuin kotimaa tää pohjoinen,
maa kallis isien. 


En ole ollut erityisen vaikuttunut Maamme-laulusta. Se on tylsä ja neutraali sävellys. Verrattuna esimerkiksi Venäjän ja Yhdysvaltojen kansallislauluihin, jotka pursuavat mahtipontisuutta ja ihokarvat pystyyn nostattavaa tunnetta, Maamme-laulu on vaatimaton. Puolueeton, kantaa ottamaton, väritön. Kaihoisa ja jopa itsesäälin suuntaan vihjaava.

Sun kukoistukses kuorestaan
kerrankin puhkeaa;


Kerrankin? Kuulostaa suomalaiselta. Vaikka sanoihin sisältyy toivoa, henkii niistä myös alakynnessä oleminen ja olosuhteiden tunnustaminen; lähtökohtaisesti elämä ei ole kovin tyydyttävää, mutta kyllä se tästä vielä!

viel' lempemme saa nousemaan
sun toivos, riemus loistossaan,


Tapaillessani eräänä iltana Maamme-laulua pianolla tajusin yhtäkkiä, että juuri tässä vaatimattomuudessa ja totuudellisuudessa on kansallislaulumme kauneus. Yllätyin siitä, miten hieno laulu Maamme on.

Laulu on nerokas ja lempeä, ja vain yhtä sanaa (Suomi) vaihtamalla (vaikkapa Maaksi), voisi laulu olla koko ihmiskunnan tunnuslaulu. Se kertoo maapallon ja ihmisen suhteesta, eikä sen sanoma voisi olla ajankohtaisempi.

Meille ihmisille ei ole olemassa parempaa paikkaa kuin tämä pieni pallo, jonka yhdessä jaamme. Jotta saamme sen kukoistamaan meille kaikille, pitää meidän tietysti tunnustaa asuinpaikkamme hämmästyttävä potentiaali, mutta myös se, että kaikki ei ole nyt aivan hyvin. Sen tunnustettuamme ja oikeat johtopäätökset tehtyämme, tämä pieni pallo kyllä lunastaa lupauksensa ja antaa meille kaiken, mitä tarvitsemme.

ja kerran laulus, synnyinmaa
korkeemman kaiun saa.


Maamme-laulun loppu on kauneutta ja viisautta täynnä. Kolmanneksi viimeinen sana on kaikkein kaunein. Sanamuodoksi olisi hyvin voitu valita korkeimman kaiun saa. Mutta ei! Maamme-laulun viimeiset sanat ovat: korkeemman kaiun saa.

On hyvä pyrkiä kohti korkeampaa, parempaa ja oikeampaa. Se edellyttää tarkkanäköisyyttä, tutkivaa elämänasennetta ja harmoniaa ympäristön kanssa. Maa kasvattaa tietysti korkeempaa kaikuaan siitä riippuen, miten maan asukkaat elävät.

Laulu kannustaa siis ihmistä kurottamaan korkeammalle. Korkeammalle ei voi kuitenkaan kurottaa, mikäli ihminen ei ymmärrä ja ota huomioon sitä, mitä hänen sisällään ja ympärillään tapahtuu. Ihminen ei elä yksin tyhjiössä.

Sen sijaan korkeimmalle pyrkivän maali on vähemmän monimutkainen. "Korkein" on lyhytkatseinen ja hutera maali, jonka saavutettua tarinalle ei näy jatkoa. Ei ainakaan sellaista jatkoa, joka ei edellyttäisi taistelua, vastuuttomuutta, pelkoa ja epätasapainoa. "Korkein" on imperialistinen tavoite.

Maamme-laulussa ei ole mitään imperialistista, sotaisaa saati "ylhäältä annettuun" kunniaan ja olemassa olemisen oikeutukseen viittaavaa, kuten suurvaltojen kansallislauluissa.

Laulun sisältöä ihastellessa on mielenkiintoista todeta ristiriita, joka sävelistä ja sanoista peilautuu tähän päivään. Rauhanomaisesta ja viisaasta kansallislaulustamme huolimatta Suomessa(kin) on kovin muodikasta osallistua alati jatkuvaan kilpajuoksuun kohti parhautta. Kuten huippu-urheilijat sanovat, häviäminen on pahinta. Tärkeintä on voittaa ja olla kaikista paras!

Väärin. Ei se niin ole. Tärkeintä on olla paras oma itsensä, ei paras kaikista. Tärkeintä on löytää paras paikkansa toimivana osana kokonaisuudessa, jotta kokonaisuus itsessään voisi kaikua yhä korkeemmalla. Se on Maamme-laulun sanoma.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti