28 joulukuuta 2016

Suru ei ole tragedia


Suru ja tragedia

Monesti ihminen etsii keinoja kiertää surun, sillä sen käsitteleminen on työlästä. Yksi tapa surun sivuuttamiseen on tehdä surusta ja tragediasta synonyymejä. Nämä kaksi ovat kuitenkin eri asioita. Toisin kuin suruun, tragediaan kuuluu epäoikeudenmukaisuus. Epäoikeudenmukaisuudesta on puolestaan helpompi saada ote kuin surusta. Epäoikeudenmukaisuus tapahtuu ulkona. Suru sisällä.

Mitä on puhdas suru? Sellainen suru, mikä on väistämätön osa elämää kaikkine iloineenkin? Sellainen suru, missä ei ole epäoikeudenmukaisuutta? Suru, joka kuuluu ihmisen kuolemaan?

Sillä maasta sinä olet, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman.

Pyhä suru

Kuoleman aiheuttama suru on pyhä. Se ohjaa huomion sellaiseen paikkaan, jossa teeskentely ei voi elää. Kuoleman kohtaaminen näyttää kertasilmäyksellä sen, mikä on olennaista. Se nostaa esiin elossaolemisen sietämiseksi rakennetut valheet, mutta myös kirkkaat totuudet. Kuoleman edessä ihminen on yhtä paljas kuin syntyessään.

Kuolemaan kuuluu suru, sillä se paljastaa elämän jatkumon, jossa yksi ihminen on vain yksi näkökulma kokonaisuuteen. Toisaalta siihen kuuluu myös ilo. Ilo siitä, että elämä on jatkumo, jossa yksi ihminen on vain yksi näkökulma kokonaisuuteen.

Kuolemisen suru (ja ilokin) on pyhä, koska sen äärellä hetken aikaa yksittäiset palaset muodostavat kokonaisuuden; verhon takaa kurkistaa jumala.

Surua on vaikeampi jakaa kuin elämän iloisia puolia, sillä sille ei ole tarpeeksi suurta näyteikkunaa kulttuurissa, jonka yksi olennainen elementti on epäpyhä ilo. Sellainen ilo, mikä pakenee.

Niinpä surun kohdatessa tilanne tulee ottaa mahdollisimman nopeasti ns. haltuun. Jotta ilo voisi jatkua, suru tulee vääntää hymyksi. Surun tulee väistyä ennen kuin sille on annettu mahdollisuutta kunnolla näyttäytyä, saati ymmärtää sen kautta aukeavaa viisautta.

Ajatuksesi on ihmiskunnan kollektiivinen sinfonia, joka kuuluu lävitsesi.

Hymy

Hymy on tehokas peitto, sillä hymyileminen on ihmiselle luontaista. Jo pieni vauva ensimmäisinä kuukausinaan vastaa hymyyn hymyllä. Hymy tarttuu! Ja se on hyvä. Paitsi jos hymyn sijaan todempi reaktio kehossa olisikin suru ja kyyneleet. Suru kertoo tarpeesta pysähtyä, sopeutua ja ymmärtää itsensä uudella tavalla. Sitä varten ihmisellä suremisen kyky on, mikäli tätä kykyä ei rikota.

Sotaa vastaan!

Kohti viisautta

Ilman kykyä surra ihmisestä tulee orgaaninen kone, joka kykenee välinpitämättömyyteen, jopa julmuuteen. Kyvyttömyys surra synnyttää väkivaltaa ja sotaa.

Surua voi väistellä, piilottaa ja sen yli voi kiirehtiä niin kauan kuin jaksaa, mutta sitä ei voi käsittelemättä poistaa. Käsittelemätön suru nousee esiin elämän erilaisissa vaiheissa yhä uudelleen käyttäen kasvojensa edessä mitä monenlaisimpia naamioita.

Surua väistelemällä voi hengittää ja liikkua, mutta ei kasvaa, valita ja olla vapaa. Käsittelemättömästä surusta tulee ihmisen isäntä ja ihmisestä surun renki. Näin ihminen toimii.

Tämä saarna kumpuaa joulukuisesta Helsingistä vuonna 2016. Se maailma, jonka näen juuri nyt, on niin täynnä surun piilottamisesta voimansa saavaa pinnallisuutta, että sen seuraukset vaikuttavat jo koko ihmiskunnan tulevaisuuteen. Empatiakyvyttömyys, itsekeskeisyys, pakkomielteinen nauraminen, viha ja pelko ovat ilmiöitä, jotka leimahtelevat liekkiin siellä täällä.

Paljon on maailmassa hyvää, mutta silti liian usein ihmistenvälistä kanssakäymistä leimaa tunneköyhyys ja sen oheistuotteena korostettu älyllisyys, josta seuraa tyhmyys. Emme tarvitse tällaista. Sen sijaan tarvitsemme vakaata viisautta, joka rakentuu mm. terveelle surun kohtaamiskyvylle. Sellainen ilo, joka ei ole totta ja joka pakenee, täytyy jättää taakse.

Yksi askel kohti viisautta on kuoleman näkeminen ihmisen elämänkaaressa yhtä kauniina, yksinkertaisena ja tärkeänä asiana kuin mitä syntymä ja ns. elämäkin on.

Kuolema ja suru eivät ole yhtä kuin tragedia. Tragedia on se, jos ihminen käsittää kuoleman ja surun olevan tragedian.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti