04 lokakuuta 2016

Peikko



Aurinko laskee, varjo pitenee.
Kirkas taivas pakkasyötä enteilee.

Kiirehdi kotiin, ilta hämärtyy.
Aukeevat portit, kun päivä yöhön yhdistyy.

Katso jo ryömivät peikot porteistansa.
Tanssivat kaduilla, huutavat äänettä unissa.

Hetki nyt outojen, pienten ja suurten.
Vahti on vaihtunut kaupungissa ihmisten.

Kun ihmislapsi peiton korvilleen vetää,
niin peikko nostaa häntänsä, sen päähän hehkun sytyttää.

Kohta villiin leikkiin, jokaöiseen rituaaliin
häntinensä kiiruhtavat valokarnevaaliin.

Miten onkaan peikko ihmisen kaltainen.
Kaksi on jalkaa ja sydän tuntee kaipauksen.

Vaik luottamusta täynnä peikkojoukko peloton,
on ilman toista puoliskoa peikon olo levoton.

Niin kiitävät ne tuulessa puolisoa etsien.
Valoviirut toisiinsa kiihkeästi kietoutuen.

Vaan alkaa aika loppua, valo voittaa varjoa.
Peikkokulta kiirehdi, ei anna aurinko armoa.

Yksi löysi rakkaan, ja taivaalle kohosi.
Toinen kyynelillään valoviirunsa sammutti.

Kolmas ensi yönä häntään jälleen hehkun sytyttää,
sillä jossain toinen peikko yhä etsii ystävää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti