03 lokakuuta 2015

Amnesty, itkijäjärjestö

"Mut hei eiks se Amnesty oo vähä sellanen itkijäjärjestö?" En oikein tiennyt, mistä vastauksen aloittaa, koska kysyjä oli vanha tuttuni, eikä käsitykseni mukaan mitenkään erityisen tiedostamaton ihminen. Ajomatkaa oli kuitenkin jäljellä vielä puoli tuntia, joten aloin puhua.

Viikkoa myöhemmin henkilö oli toinen, mutta yllätys vähän saman tyyppinen. "No nyt on vihdoin valtamediassakin juttu pakolaisten rikollisuudesta. Ja ei ruokakaan kelpaa äijille. Takas vaan sinne, mistä tulikin. Vittu kun vituttaa!"

Saman kolikon kaksi puolta. Kylmiä ja kovia molemmat. Pohdin että miksi jotkut tututkin ihmiset ovat alkaneet puhua empatiaa edellyttävistä asioista yhä kovemmin. Että kovuus olisi taloutemme takia välttämätöntä, mutta sen lisäksi jossain määrin jopa ihannoitavaakin ylipäätään.

Arki Välimerellä.
Ovatko nämä niitä ns. kovia aikoja? Nytkö mittaamme todella sitä, miten tiukasti kunkin "sivistyneen" ihmisen käsitys ihmisyydestä onkin todellisuudessa sidottu talouteen, rahaan ja illuusioon omasta turvallisesta kotikolosta?

Nämä ajatukset heräsivät Amnestyn syysseminaarissa. On vaikeaa olla tuntematta yhteenkuuluvuuden tunnetta ihmisten kanssa, kun raavaat tosimiehet purskahtavat itkuun kertoessaan tuiki tuntemattoman yleisön edessä takeltelevalla englannilla siitä, minkälaista on lähteä pakoon kodista ja kulkea henkensä uhalla toiselle puolelle maapalloa.

Yksi heistä päätyi veneeseen 500 muun pakolaisen kanssa Välimerellä. Tuntien matkanteon jälkeen kuljetuksen järjestäneet salakuljettajat tulittivat veneen seulaksi. 300 ihmistä kuoli ennen pelastusaluksen saapumista. Heidän mukanaan hänen paras ystävänsä. Tämän sanottuaan mies ei kyennyt enempää kertomaan. 

Toinen kertoi viisi vuotta kestäneestä painajaisesta, joka johtui turvapaikkahakemukseen päätyneestä pienestä kirjoitusvirheestä. Siitä, että kuukausia ei voi kuulemma hakemuskaavakkeessa olla kolmeatoista, vaan enintään kaksitoista.

Kertomuksia kuunnellessa salissa jaettiin nenäliinoja. Tauot lauseiden väleissä olivat pitkiä. Näihin taukoihin mahtui kaikki se, mikä välinpitämättömiin huuteluihin netissä ja sen ulkopuolella ei mahdu. Nimittäin empatia ja yhteys.

Jos olisin kohdannut tämän blogikirjoituksen aloittaneen kysymyksen vasta nyt, tietäisin täsmälleen oikean vastauksen. Kyllä, Amnesty on myös itkijäjärjestö. Ja paljon muuta. Se on täsmälleen sellainen järjestö, joita tarvitsemme koittaessamme hilata ylös välinpitämättömyyden verhoa, joka tuntuu laskeutuneen monen silmäparin eteen.

Toisaalta ihmistä on vaikea syyttääkään, jos hänellä ei pinnallisten uutisjuttujen ja Facebook-huutelujen lisäksi ole aiheeseen henkilökohtaista yhteyttä. Ja onhan Suomi muutenkin edelleen vähän omanlaisensa pumpulirasia kuhisevan maailman äärilaidalla. Ei siis ihme, jos asiat tuntuvat uusilta ja oudoilta. Pelottaviltakin.

Pelko ja sulkeutuminen eivät kuitenkaan auta, vaan pahentavat tilannetta. Juuri tämän takia tarvitsemme ihmisiä, jotka menevät rohkeasti sinne, missä ihmisillä hätä on. Kuten useampikin puheenvuoro syysseminaarissa totesi, Amnestyn tehtävä on dokumentoida sitä, mitä tapahtuu, ja tuoda tieto esiin.

Useimmat meistä varmasti tuntevat empatiaa, kunhan vaan huolet tuodaan edes jotenkin kosketettavalle etäisyydelle. Miten ihmeessä me muuten ihmisille tapahtuvista asioista tietoa saamme, jos ei joku niistä meille kerro?

Ihmisiähän me olemme! Ei sen kummempaa.

Elias

1 kommentti:

  1. Kiitos paljon. Hieno blogi ja kuvaus Amnestyn syysseminaarista.Itkijäjärjestö toden totta.

    VastaaPoista