22 maaliskuuta 2015

Kiitos! -kirjoitus mielikuvituksesta ja todellisuudesta


Kiitollisuus tarkoittaa pyrkimystä katsoa kaikkia vastaan tulevia asioita tärkeinä, väistämättöminä ovina elämän polulla

Onko kyse fatalistisesta ajattelusta? Tietyllä tapaa kyllä, mutta samalla ei laisinkaan. Uskon ihmisen "omaan valintaan", mutta en usko tämän käsitteen ymmärtämisen olevan mahdollinen ilman sopusoinnun löytämistä niiden asioiden kanssa, joihin ei voi vaikuttaa. Ilman kykyä kiittää.

Iloiset asiat on helppo hyväksyä ja ottaa omakseen, mutta surullisia tai muuten epämiellyttäviä asioita kohdatessa sitä helposti ajattelee, että myös "parempi" todellisuus olisi ollut mahdollinen. Jos itse tai joku muu olisi tehnyt niin tai näin.

Pettyessään ihminen kohtaa todellisuuden ja kuvittelemansa todellisuuden, eli odotustensa, rajan. Miten voi olla surullinen todellisuudelle tai jopa vihainen siitä? Ja toisaalta miksi olla vihainen myöskään omalle mielikuvitukselleen?

Miksi todellisuuden kohtaamisen pitäisi herättää vahvoja kielteisiä tunteita? Onhan se ainoa asia, mitä meillä todella on. Eikö sen kohtaamisesta pitäisi kiittää?

Tietenkään tunteita ei saa väheksyä, eikä painaa väkivalloin alas. Ihminen ei ole kone. Päinvastoin, ihminen elää tunteillaan! Tunnemaailmaa pitää vaalia ja rikastuttaa.

Mutta tunteita ei saisi sitoa olettamuksiin siitä, mikä todellisuudessa sinällään on "oikein tai väärin". Todellisuus on todellisuus. Jos se herättää iloa, kiitä siitä hetkestä ja jatka elämää. Jos se herättää surua, kiitä siitäkin hetkestä ja jatka elämää. Tämä on ihmisen ns. oman valinnan ydin. Ikivanhaa elämänviisautaa. Tietääkseni idästä...

Sitä rakentaa helposti elämästä laatikon, jonka seiniä mielikuvituksella, haaveilla ja odotuksilla maalaa mieleisekseen. Mielellä kun on merkillinen pyrkimys etsiä kaaoksesta järjestystä, ja ihminen on tässä työssä taitava. Mitä muuta vaikkapa musiikkikaan on kuin järjestyksen etsimistä?

Kyky löytää järjestystä järkeilemällä rajoittuu kuitenkin pintapuoliselle tasolle. Tiedän, miten säveltää kappaleen. Tiedän, miten ansaita tietty määrä rahaa kuukaudessa, jotta saa kaupasta ruokaa. Ja sosiaalisista suhteista minulla on tietty käsitys, jonka perusteella ennakoin asioiden tapahtuvan tietyllä todennäköisyydellä.

Arjessa selviytymiseen asioiden ennakointi on hyödyllinen kyky. Mutta onko pelkkä fyysinen selviytyminen sama asia kuin eläminen ja onni? Elämää voi järkeillä ja ennakoida vain tiettyyn pisteeseen asti. Ja yrittäessä viedä järkeilyä pidemmälle kuin se kantaa, hukkaa kontaktin elämään

Järkeilyä harjoitellessa alkaa katsoa elämää ulkoapäin. "Minä tässä suunnittelen omaa elämääni, ja se varsinainen elämä on tuolla jossain." Alkaa saada (ontonlaista) tyydytystä siitä, että osaa nähdä "elämän kaavoja" ja pystyy rakentamaan niitä hyödyntäen tulevaisuutta.

Kunnes huomaa, että tulevaisuutta kuvitellessa ja rakennellessa on kääntänyt katseen pois juuri siitä, mitä tavoittelee: elämästä juuri tässä ja nyt.

Onneksi on kaksi hienoa sanaa, jotka auttavat siirtämään huomion takaisin olennaiseen: "kiitos" ja "anteeksi".

Kiittäminen antaa merkityksen kaikelle, mitä on, ja nostaa jalustalle elämän ytimen kaikessa arvaamattomuudessaan ja monimuotoisuudessaan. Se on läheistä sukua sanalle "anteeksi".

Siinä missä "kiitos" mahdollistaa hyväksymisen, "anteeksi" parantaa mielikuvituksen ja todellisuuden törmäyksistä aiheutuneita ruhjeita ennen kuin ne ehtivät sulautua osaksi todellisuuden kieltävää todellisuutta, negatiivisuutta, pelkoa, välinpitämättömyyttä tai miksi sitä haluaakaan kutsua.

Jos nämä kaksi sanaa sanoo syvältä sydämestä, avaavat ne ikkunan elämän ihmeeseen. Ne nostavat ihmisen pois itserakennetuista mielikuvista, todellisuutta pakoilevista haaveista ja ylpeydestä. Ne siirtävät mielen tähän hetkeen tekemään juuri niitä syvimpiä "omia valintoja" tällä ihmeellisellä elämän polulla. Ne mahdollistavat elämisen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti